Uuteen nousuun

Ihan mahdoton tyhjiö elämässä viimeiseltä reilulta viikolta. Olette olleet mielettömän ahkeria kirjoittajia ja tunnen itseni laiskamadoksi rinnallanne. Tosin tähän on hyvä syy, olen ollut erittäin kipeä.

Minä, joka en sairasta, tai no, kerran vuodessa tulen illalla kuumeeseen ja aamulla olen terve (ärsyttävää muuten kun ei voi oikein olla edes sairaslomalla). No nyt sitten tulin, aluksi aivan normaaliin flunssaan, tosin ilman nuhaa tai yskää. Sairastin ja lepäsin. Neljäs päivä tuntui aamusta jo paremmalta ja luulin selviäväni, mutta illalla olo huononi, kuume nousi ja olin saanut myös kuivan yskän joka ahdisti hengityksessä. Sairaslomaa oli siis lähdettävä hakemaan päivystyksestä. Tuliaisena Burana 600mg resepti.

Seuraava päivä olikin sitten ihan hyvä, mutta sitten rysähti: sairaanaolon kuudentena päivänä olo oli kamala, kuumetta särkyä, voimattomuutta. Soitin lääkäriin josta sain ajan sairaanhoitajalle "koska tämä on niin tavallista flunssa-aikaa ja varmasti tämä sinunkin sitä on". Sairaanhoitaja osoittautui oiken ihanaksi, kyseli, tutki ja lopuksi otti tulehdusarvon joka huiteli pilvissä. Seuraavaksi lääkärille joka tutkimuksen, oireen kuvien ym. päätelmien mukaan alkoi epäillä keuhkokuumetta, seuraavaksi siis röntgeniin. Olo oli hirveä (olin tosin saanut lääkärissä jo 1. annoksen antibioottia mutta eihän se kovin nopeasti auta). Iltapäivällä sain lääkäriltä puhelun, jossa hän totesi että kehkoissa ei onneksi olekkaan mitään, eli taudin kuvasta ei ole tietoa, tärkeintä kuitenkin on että olo ei saa huonontua.

Yö meni taas pyöriessä, vuoroin palellen, vuoroin hikoillen. Aamulla oli vähän lömpöä, joten uskoin lääkkeiden alkavan vaikuttaa. Iltaa kohden kuume taas alkoi nousta joten minun oli taas lähdettävä päivystykseen. Siellä sitten ystävällisesti otettiin tulehdusarvot, mutta todettiin että "laite näyttää vain 160 asti joten mitään tietoa arvojen laskusta edelliseen päivään ei saada" joten kotiin lepäämään aamulla takaisin kun labra on auki. Tässä vaiheessa oli aika kyllästynyt sairastamaa (tai olin sitä jo 2. sairaspäivänä). kotona olo kuitenkin taas koheni Buranan avulla. Sain leivottua mm. ystävänpäiväkakun seuravalle päivälle.

8. sairastelupäivänä palasin päivystykseen verikokeisiin, ystävänpäivän kunniaksi. Verikokeet osoittivat tulehdusarvojen alkaneen laskea, lääkäri kuitenkin päätti että antibioottini vaihdetaan suonensiäiseksi  koska edellinen ei ilmeisesti tarpeeksi hyvin purrut (alkuperäinenhän oli annettu keuhkokuume epäilyyn). Ensimmäisen annoksen sain sairaalassa ja kotiin lapasin lasten ihmeteltäväksi kanyyli kädessä.

Nyt minulla käy vielä tänään kotisairaanhoitaja antamassa lääkettä tipalla. Samalla katsotaan onko tulehdusarvot laskeneet ja aloitetaan kolmas eri antibiootti loppujenkin pöpöjen häätöön. Olo on nyt ollut hyvä, olen saanut lepäillä kotona. Lapset ovat olleet hoidossa ja mies on hoitanut heidän viennin ja haun. Ihmellistä olla yksin kotona, siis vain olla . En muista milloin olisin katsonut viimeksi näin plajon televisiota -viimeisen vuodenaikana varmaan yhteensä!

Pientä onneakin minulla on ollut matkassa. Nimittäin olin aikeissa hakea kuumeen alkupäivää edeltävänä päivänä sikainfluenssapiikin, jonka sitten unohdin kun meillä oli viikonloppuvieraita ja yhdet kutsutkin siinä samassa. Onnekseni tosiaan sen unohdin, nimittäin jos olisin sen ehtinyt silloin ottaa se olisi voinut olla jopa hengenvaarallinen, koska minussahan tietysti oli jo se  tauti, vaikka ei itsestään ilmoittanutkaan vasta kuin seuraavana päivänä.

Joten on tämä laittanut myös miettimään että mikä meille täällä nyt sitten on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää? Kiitollinen olen erityisesti tästä perheestä, näistä pienistä sotkijoista, huutajista, tappelijoista. Miehestä, joka ei tiedä mistä lapsille saa vaatteita jos ne laatikosta ovat loppu.

Niistä -  ja terveydestä tietysti!